Kuinka saada asunto Britanniasta?

Tässäpä vasta kysymys ja tarina. Oletimme aluksi, että puolisoni työpaikka antaisi meille työsuhdeasunnon tai vähintäänkin etsisi meille väliaikaisen paikan, jossa elää. Heille tuli jatkuvasti uusia harjoittelijoita ympäri maailmaa, joten pidin melkein itsestäänselvyytenä, että jokin tietty käytäntö olisi vakiintunut. Näin ei ollut. Meille toki tarjottiin apua asunnon etsimiseen, ja saimme jopa VIP-jäsenyyden asuntosivustolle, joka oli erikoistunut lyhytaikaisten vuokralaisten majoittamiseen. Heiltä palkattiin meille yksityinen asuntoneuvoja, joka lupasi ottaa yhteyttä, kun sopiva asunto löytyy. Omasta mielestäni kriteerimme eivät olleet suuren suuret: ainoa vaatimus oli oma vessa.

Aloimme varmuuden vuoksi etsimään asuntoa jo pari kuukautta ennen muuttoa. Lähes päivittäin kävimme läpi kaikki asuntoilmoitukset ja otimme yhteyttä niihin, jotka olivat mieleisiä. Pian kävi ilmi, ettei asunnon löytäminen ollut ollenkaan helppoa: yksi ei halunnut vuokrata asuntoaan ulkomaalaisille, toinen taas ei vastannut mitään. Suurin osa kertoi, että vuokrasopimuksen on jatkuttava vähintään vuoden. Lisäksi budjettiamme oli pakko venyttää. Olimme ajatelleet, että vuokraamme korkeintaan 800 £/kk maksavan kämpän, mutta jopa soluasunnoissa hinta oli helposti yli tonnin luokkaa.

Asuntoneuvoja oli aluksi suoraan sanottuna hyödytön. Hän toki löysi meille kämppiä, muttei mitään helmiä. Eräskin asunto oli oikein kodikas puutarhavaja erään papan takapihalta. Vaja oli muuten mukava, mutta siinä ei ollut suihkua tai edes vessaa. Pappa oli kirjoittanut ilmoitukseensa, että vuokralainen voisi käyttää läheisen uimahallin palveluita näihin tarkoituksiin. Hmmm, how about no. Muut asunnot sijaitsivat parikymmentä kilometriä liian kaukana Cambridgen keskustasta, niissä ei ollut sähköä tai ne olivat muuten vain epäilyttäviä. Britanniansuomalaisten Facebook-ryhmässä minua varoiteltiin usein, ettei asunnosta saisi maksaa mitään etukäteen, koska huijarivuokranantajat olivat liikkeellä. Useille Cambridgeen muuttaneille on käynyt niin, että vuokralainen on maksanut vuokravakuuden ja Britanniaan saavuttuaan huomaa, ettei koko asuntoa löydy.

Yhtäkkiä yhteys asuntoneuvojaamme katkesi. Olimme löytäneet muutaman mukavan talon, ja pyysimme neuvojaa tarkistamaan ne meille. Asunnot menivät muille. Parin viikon päästä tuli pahoitteluviesti, joka kertoi neuvojamme olevan sairaana. Joku muu hoitaisi asiat puolestamme. Sitten ei taas kuulunut mitään viikkoon, ja neuvojamme palasi töihin. Paria viikkoa ennen muuttopäivää asuntoneuvoja otti yhteyttä ja kertoi löytäneensä talon, josta oli vuokrattavana huone. Huone oli suurempi kuin ensimmäinen asuntoni, ja se piti sisällään oman vessan ja suihkun. Jes! Hinta tosin oli todella suolainen, mutta siinä vaiheessa otimme huoneen vastaan sen kummempia miettimättä.

Monet elivät Cam-joen varrella asuntolaivoissaan. Laivassa oli yleensä ainakin yksi laivakoira, joka tuli aina tervetimään joen vartta käveleviä ihmisiä.

Huoneen vuokranantajaksi meille esiteltiin Stan. Paria päivää ennen muuttoa hän toivotti meidät tervetulleiksi sähköpostiviestillä ja sanoi samassa lauseessa: "Johnin pitäisi olla kotona, kun saavutte." Ihmettelimme vähän, että kuka tuo John nyt on. Stanin aviomies? Ystävä? Kolmas kämppis? Joku random tyyppi, joka on kotona?

Lähdimme Britanniaan kysymysmerkkien ympäröiminä, mutta innostuneina. Kun taksi kaarsi asuntomme pihaan, John riensi ottamaan meidät vastaan. Mies oli sama, joka asuntosivun profiilikuvassa oli nimeltään Stan. Hämmentävää. Kaksoset? Kohotin käteni kätelläkseni Stan/Johnia, mutta hän laittoi sormensa huulilleen: "Shhh!" ja alkoi sitten pauhaa kovaäänisesti, iloisella äänensävyllä: "My old friends! You are welcome!". Juuri silloin naapuri sattui tulemaan ulos, ja Stan/John jatkoi pauhaamistaan kertoen, että olemme hänen vanhoja ystäviään Suomesta. Olin vähintäänkin kummastunut tilanteesta, mutta näin parhaakseni vain hymyillä ja nyökkäillä. Sisään päästyämme John/Stan esitteli meille paikkoja ja olimme vallan ihastuneita. Asunto vaikutti ihanalta. Ainut miinus oli, että sen vuokraaminen oli laitonta.

"Private yard", joka oli käytössä siis vain talossa asuville. Aluetta ympäröivät portit ja ranta oli täynnä "asuntolaivat kielletty!"-kylttejä.

Saimme selville, että vuokranantajamme oli nimeltään John, eikä Stania ollut olemassakaan. Koska kyseisen kiinteistön asuntoja oli laitonta vuokrata, joten John käytti salanimeä. Tulevina kuukausina hän oli milloin John, milloin Stan, Stuart, Mr. Smith tai Mrs. Smith. Hänellä oli myös jatkuvasti oikeusjuttuja kesken, juurikin asuntojen vuokraamiseen liittyen. Itselläni oli koko Britannian matkan ajan pelko perseessä siitä, ettei meillä olisi mitään muuta paikkaa minne mennä, jos jäisimme kiinni sen vuokraamisesta. Vuokrasopimusta emme saaneet koskaan, mikä ei liene yllätys. Työnantaja ei voinut korvata meille asumiskuluja.

John paljastui vähintäänkin mielenkiintoiseksi persoonaksi. Hän oli varakas, eikä malttanut olla kerskumatta siitä. Hän asui ihan Cam-joen varrella, hänellä oli oma vene ja venelaituri pihallaan, asuntoja ulkomailla, televisio joka huoneessa meidän vessaamme lukuunottamatta. Hän tapasi nukahtaa televisio auki, ja puolisollani meni hermot, kun jouduimme joka yö heräämään siitä kuuluviin ääniin. Hän säilytti ymmärtääksemme kokaiinipusseja jääkaapissaan ("where is my coke? Oh, there it is!"), mutta metalliesineitä ei jääkaappiin saanut laittaa "tieteellisistä syistä". Silloin tällöin asuntoon ilmestyi hänen työkavereitaan, joiden kanssa he valmistautuivat oikeudenkäyntiin. Lisäksi kylässä ramppasivat hänen tyttöystävänsä, lapsensa ja siskonsa. He tappelivat kovaäänisesti ihan ihmeellisistä asioista. Muuten John oli ihan rempseä ja hyväntuulinen, joskin välillä hänellä oli niin sanotusti vauhti päällä (hän saattoi kesken työpäiväni tulla huoneeseeni juttusille moneksi tunniksi, ja kerran hän vain ilmestyi kuuraamaan seinääni, koska se oli kuulemma jäänyt pesemättä). Esitin puhuvani huonompaa englantia kuin oikeasti puhuin, siten pääsin hänestä paljon helpommalla. Pitäisi joku kerta kirjoittaa Johnista ihan oma blogimerkintänsä.

Rakastin parvekettamme! Oli ihana katsellapäivisin sorsia, haikaroita, nokikanoja, joutsenia ja muita rannan asukkeja. Kuvassa Sheldon-haikara hätyttää sorsat pois kalastuspaikaltaan. "You're in my spot."

Syksymmällä paljastui, että asunto on homeessa. Jos ikkunoita ei pitänyt jatkuvasti auki, asunto täyttyi mustasta mönjästä. Jos ikkunoita piti auki, satoja leppäkerttuja ja kymmeniä ampiaisia änkesi sisään huoneeseemme lämmittelemään. Valitsin homeen. Vielä puoli vuotta Suomeen muuttamisen jälkeen yskin jatkuvasti limaa, kunnes tajusin varata lääkärinajan ja sain pillerit hoitamaan keuhkoissa/keuhkoputkessa olevan tulehdustilan pois.

Vielä lisää kuvia pihaltamme. Auringonnousu parvekkeelta kuvattuna, syksyn lehtiä ja Sheldon. Olisin halunnut laittaa myös kuvia huoneestamme, mutta olen hukannut ne.

Taas tämä blogimerkintä muuttui loppua kohden negatiiviseksi. Vastoinkäymisistä huolimatta muutto Britanniaan oli paras kokemukseni ikinä ja ikävöin takaisin. Pitäisi joskus tehdä postaus Cambridgen ihanista puolista, eikä aina vain kertoa näitä muutamia ikäviä tarinoita.