Vantaa-Tukholma-Lontoo-Cambridge

Tiistaita edeltävänä yönä jännitti ihan esana. Heräilin pitkin yötä katsomaan kelloa ja näin unia lentokentistä, matkalaukuista ja turvatarkastuksista. Kun herätyskello soi klo 6:00, olo oli lähinnä helpottunut: viimeinkin sitä pääsisi matkalle, jota on viimeisen kuukauden aikana ajatellut lähes taukoamatta. Helsinki-Vantaan lentokenttähotellin aamupalakin maistui hyvin. Yleensä en pysty syömään ennen matkaa oikeastaan mitään, mutta nyt en tuntenut pienintäkään pahoinvointia. Aamupalan ja pikapakkaamisen jälkeen kirjauduimme ulos hotellista ja jäimme odottelemaan lentokonebussia.

Odotimme lentoa muutaman tunnin, eikä olo pahentunut kentälläkään merkittävästi. Vasta lentokoneessa (ja etenkin nousun aikana) pieni paniikki meinasi kömpiä takaraivosta pihalle, mutta se laantui onneksi nopeasti: Finnarin blogista nimittäin löytyi todella hyvä kirjoitus, joka sai minut tuntemaan oloni huomattavasti rauhallisemmaksi.

Laskeuduimme alle tunnin lennon jälkeen Tukholmaan, jonne jäimme odottamaan jatkoyhteyttä. Myös jatkolento sujui hyvin, mitä nyt rentoutumisesta ei meinannut tulla mitään. Yritin keskittyä Harry Potter -näytelmän lukemiseen, mutta sekin pentele loppui kesken matkan.

Laskeuduimme äärettömän pitkältä tuntuneen ajan jälkeen Lontooseen Heathrow'n lentokentälle. Kenttä oli täynnä ihmisiä, vartijoita sekä mitä erilaisimpia turvatarkastuksia. Tuntui, ettei kentältä pääsisi koskaan pois. Yhdessäkin vaiheessa lentokentältä poistuvien täytyi laittaa passinsa laitteeseen, joka skannasi sen ja otti samaan aikaan kuvan heidän naamastaan. Edellämme jonossa oli ihmisiä, jotka eivät vuorollaan päässeet tarkastuksesta läpi ja joutuivat sen vuoksi pitkään jonoon odottamaan. Kun vuoroni koitti, sydämeni rupesi tykyttämään hirveästi. Laite tuntui miettivän kamalan kauan aikaa päästääkö minut sisään vai ei. Sitten vihreä valo syttyi - ja portti avautui - ja olin lennähtää nenälleni helpotuksesta. 

Turvatarkastusten jälkeen menimme hakemaan laukkujamme, joita ei tietenkään löytynyt mistään. Alue oli sen verran valtava, ettei meillä ollut mitään hajua, mistä aloittaa etsiminen. Lopulta kysyimme neuvoa infosta, ja saimme kuulla laukkujemme olevan alueella viisi. Niitä ei kuitenkaan löytynyt sieltäkään. Pitkän nuuskimisen jälkeen neuvokas puolisoni kuitenkin äkkäsi ne alueelta kuusi. Tässä vaiheessa oli jo melkoinen hiki päällä, sillä hallissa oli kerrassaan kuuma.

Seuraavaksi meidän oli tarkoitus mennä syömään lentokentällä sijaitsevaan Gordon Ramsay -ravintolaan, mutta emme löytäneet sitä mistään. Lopulta kävimme kysymässä kioskin myyjältä apua, ja hän kertoi ravintoloiden sijaitsevan lentokentän toisessa kerroksessa. Portaita emme löytäneet mistään, liukuportaissa ei taas ollut sallittua kuljettaa tavaroita ja hissit olivat niin täynnä ihmisiä, että ahtaanpaikankammoista hirvitti. Päätimme sitten tyytyä alakerrassa sijaitsevan kahvilan antimiin, joista onneksi löytyi vegaanisia vaihtoehtoja.

Kello oli Suomen aikaan jo 14:50, eli aamupalasta alkoi olla aikaa. Söimme ostamamme hummus- ja falafel-wrapit nautiskellen. Nälän taltuttua olimme molemmat valmiita päiväunille, mutta matkaa oli jatkettava. Suuntasimme lentokentän alakertaan samalla hissillä, mitä aikaisemmin olimme kammoksuneet, sillä ruuhka oli vähentynyt ja hissi tyhjä meitä lukuun ottamatta. 

Lentokentän alta paljastui metroasema, jossa oli täysi hulina päällä. Näytin ilmeisesti hieman pohdiskelevalta, koska jos pysähdyin sekunniksikin paikoilleni, jostain ryntäsi työntekijä kysymään tarvisinko apua. Metroaseman työntekijät harjoittivat varmasti jonkinlaista taikuutta, sillä en nähnyt heitä missään, mutta heti kun vilkaisin olkani yli vähääkään hämmentyneen näköisenä, joku ilmestyi viereeni. Joka tapauksessa, apua ei olisi edes tarvittu, sillä metroasemalla kulkeminen ja lippuautomaatin käyttäminen oli onneksi tehty hyvin helpoksi turisteille. Melko sutjakasti saimme siis lähdettyä Piccadilly Line'lla kohti King's Crossin asemaa.

Metromatka kesti noin tunnin. Se oli hyvin hikinen ja ahdas tunti. Meillä oli mukanamme niin paljon matkatavaraa, että ne veivät varmaan puolet metrovaunusta, ja asteita ulkona oli sellaiset 25 celsiusta. Vaunumme oli tupaten täysi. Tästä huolimatta tykkäsin metrolla matkustamisesta yllättävän paljon, vaikka olin aikaisemmin muistellut sen olevan epämiellyttävää. Oli jännää tavata erilaisia ihmisiä ja nähdä välillä maisemiakin. Lisäksi pysäkeillä vilahtelevat mainokset, laput, liput ja varoitukset olivat eksoottisia näin turistin silmin. Eräällä asemalla oli esimerkiksi ohjeet siihen, kuinka toimia jos matkapahoinvointi yllättää kesken metromatkan. Toinen lappu taas käski: "Jos näet epäilyttävää käytöstä, ilmoita asiasta heti henkilökunnalle!" En ollut nähnyt henkilökuntaa missään vaiheessa koko metromatkan aikana, joten pohdin että mistähän minä heidät löytäisin, jos tarve vaatisi. Noh, ehkäpä he silloinkin vain ilmiintyisivät paikalle.

Ihan vinkkinä muuten maailmalla matkustavalle, että metro- ja junaliput kannattaa pitää tallessa koko matkan ajan. Metro- tai juna-asemalta ei nimittäin pääse ainakaan täällä päin Britanniaa ulos, ellei lähtiessäänkin näytä lippuaan automaattilukijalle. Onneksi olin säilyttänyt oman lippuni takintaskussa, enkä esimerkiksi tunkenut sitä jonkun random-laukun pohjalle. Olisin varmaan viettänyt loppupäivän metroasemalla matkatavaroita penkoen.

Saavuimme nälkäisinä King's Crossin asemalle, jossa oli onneksi vähemmän porukkaa kuin olin odottanut. Kiertelimme hetken asemaa, ja näimme muun muassa kuuluisan Laiturin 9¾ (josta olisin ottanut kuvan, mutta kuvien ottamisesta perittiin valitettavasti maksu). Junaliput oli suunniteltu fiksusti: jos myöhästyisi junasta, samaa lippua voisi käyttää myös seuraavaan ja sitä seuraavaankin junaan. Hassua sen sijaan oli, että junien sijainnit paljastettiin vasta 5 min ennen lähtöä, joten kaikki asemalla junaa odottavat seisoivat paikoillaan ja tuijottivat ylöspäin isoille näytöille valmiina juoksemaan oikealle laiturille, kun sen aika tulisi. Se näytti melko aavemaiselta.

Junassa olo oli helpottunut: Enää tunti, niin olisimme määränpäässämme Cambridgessa! Kello oli Suomen aikaa "vasta" 18:00, mutta silti taistelin nukahtamista vastaan. Junassa kanssamatkustajat nauroivat ja joivat kuohuviiniä ilmeisesti jonkun syntymäpäivän kunniaksi. Ikkunan läpi katselin brittiläisiä taloja ja niiden päällä kököttäviä siroja turkinkyyhkyjä. Tuijottelin myös peltoja, joilla vaelsi mustapäisiä ja valkovillaisia Late Lampaan näköisiä määkijöitä. Lisäksi satuin näkemään yhden pellon joka oli täynnä fasaanin näköisiä lintuja.

Cambridgeen saavuttuamme otimme taksin, vaikka juna-asema sijaitsi vain kahden kilometrin päässä tulevasta asunnostamme - matkatavaraa oli yksinkertaisesti niin paljon, että käveleminen niiden kanssa olisi ollut aika tuskaista. Jostain syystä kahden kilometrin taksireissu kesti yli puoli tuntia ja hintaakin kertyi aika mukavasti siihen nähtynä. Kaikki paikatkin näyttivät niin samanlaisilta, etten osannut sanoa mutkitteliko taksikuski tahallaan, vai tekikö yksinkertaisesti ruuhka ajomatkasta niin pitkän.

Saavuimme määränpäähämme, vuokra-asunnollemme, Suomen aikaa klo 19:30. Päivä oli ollut piiiitkä ja erittäin mielenkiintoinen.